Lastensuojeluhömppä

Koska niin usein nyt Facebookia selaillessani olen törmännyt lastensuojelun ongelmista jankuttamiseen, ajattelin tuoda oman elämäni tarinan esille täällä teille, jotka tätä ikinä luettekaan. Aluksi haluan sanoa, että itse olen henkilökohtaisesti onnellinen lastensuojelun olemassaolosta, joten älkää ruikuttako! :D

Synnyin perheeseeni jossa oli isä, äiti ja 7 vuotta vanhempi biologinen sisko. Minun ollessani noin 5 vuotta, vanhempani erosivat ja muutimme siskoni kanssa äidin luokse. Kuusivuotiaana, päiväkotia käydessani, minut siskoni kanssa sijoitettiin kiireellisesti kotoa pois perhekotiin, koska äidin juominen oli vahingoksi meille. Olimme siellä kaksi kuukautta. Olin niin pieni silloin ja täysin äidin tyttö, että itkin itseni usein ikävän takia uneen. Ne ovat lähes ainoat muistot sieltä.

Vuotta myöhemmin,ensimmäisellä luokalla, tapahtui jotain elämääni lopullisesti muokkaavaa. Oli 16.4.2003 ja koulupäiväni päättyi. Opettaja sanoi minulle, että minun olisi jäätävä hetkeksi hänen kanssaan juttelemaan. Jouduin siis peruuttamaan kaverille menon silloin. Sitten opettajani sanoi, että sosiaaliviranomaiset tulevat hakemaan minut kohta. Olin aivan paniikissa, koska mietin mitä äiti sanoo tai missä äiti edes on, äitiä alkoi yhtäkkiä tulla kauhea ikävä. Siskoni oli minusta vastuussa, kuinka hurjalta se kuulostaakaan, mutta äidilläni oli meneillä ryyppyputki eikä häntä ollut näkynyt pitkään aikaan. Miten paniikiissa sisko on minusta, kun en tule sovittuun aikaan kotiin. Ajatukset vain pyörivät päässäni.

Sosiaalityöntekijäni sanoi, että kaikki on kunnossa. He veivät minut perhekotiin. Koko matkan itkin.

Perille päästyäni ajattelin, että no siskoni tulee kohta ja kaikki hyvin. Ollaan täällä vain pari kuukautta niinkuin viimeksi. Siskoni tuli viikon-kaksi myöhemmin. Minun kahden kuukauden ajatus oli lopulta 10 vuotta ja 3 kuukautta. Siskoni lähti sieltä ysiluokan jälkeen, eli oli vain pari vuotta (huom meidän ikäero).

Pääsin kotilomille äitini luokse kahden ja välillä kolmen viikon välein. Koska ramppasin edestakasin kodin ja perhekodin välillä muutuin sekavaksi, koska kummassakin paikassa oli täysin eri säännöt. Kapinoin perhekodissa alusta lähtien kaikkea. Kertaakaan en karannut, koska pelkäsin, että minulle suututaan kahta kauheammin. Paiskoin tavaroita, haukuin, huusin, jätin omat tehtäväni tekemättä ja satutin muita. Kaikki ei ollut hyvin, vaikken itse sitä huomannut. Kävin kahden vuoden ajan ryhmäterapiassa, ja koska minusta oli kiinni, kapinoin. Koska en saanut sieltä psykologien mukaan apua, he laittoivat minut yksilöterapiaan. Häpesin sitä. Terapiani alkoi yhdeksännellä luokalla ja päättyi vasta lukion kolmannelle päästyäni. Se auttoi vähän, näin jälkiviisaana ajatellen.

Yläasteella minulla oli mahdollisuus päästä takaisin kotiin asumaan, mutta kesken huostaanoton purkua äitini alkoi juomaan. Olin murtunut ja vihainen äidille. Silloin vasta ensimmäisen kerran kohdensin vihaani oikeaan kohteeseen. Sanoin ensimmäistä kertaa koko elämässäni, että äitirakas älä juo. Satutat mua.

Vasta viimeisen vuoden ajan mitä asuin perhekodissa, aloin kunnioittamaan sitä, mitä minulle suotiin. Aina kotiin tullessani oli joku joka välittää minusta, aina kun oli asiaa sain jutella ja siellä ei vanhemmat riidelleet. Oli turvallista. Ei tarvinnut miettiä tuleeko äiti kotiin vai ei. Ja jos tulee niin keitä sillä on partykavereina mukana.

Nyt omassa kodissa asuessani ymmärrän lähes kaiken sen hyvän mitä olen saanut. Olen oppinut siivoomaan, tekemään ruokaa, oppinut ihmisuhteita, hyvät tavat ja arvot, ja mikä parasta, olen oppinut rakastamaan ihmisiä, vaikka heillä olisi mitkä viat. Rakastan äitiäni, ja hassusti olen kiitollinen, että äippä juopotteli :D sen takia sain sellaiset pääomat itselleni, että en voisi olla kiitollisempi.

Kiitos sosiaalitoimen ja lastensuolejuviranomaisten, että olette ottaneet mut talteen! On paljon lapsia jotka tarvitsevat apua mutta ei saa sitä. Kaikki ei näy ehkä ulospäin millaista on perheen sisällä, eikä siitä muille kerrotakaan.

Arvostetaan sitä mitä saadaan, eikä valiteta. Suomessa meillä menee loppujen lopuksi hyvin!

Ps. Jos jostai haluatte marista niin vanhusten huollosta! Siitäkin kokemusta, ei toki henkilökohtaista xd Pidetään mummut ja papat hengissä, heillä on jtn arvokasta aina kerrottavana ja he omat maatamme palvelleet! ..silti sairaalassa ne jätetään sänkyyn makaamaan eikä yritetä kuntouttaa.. :(

Puhalletaan yhteen hiileen!! :)

-mira-