Kilpajuoksua

Viimeaikoina olen kohdannut, ja ehkä myös itsekin syyllistynyt äitien ja lapsien vertailuun. Vertailua tapahtuu paljon sosiaalisessa mediassa, mutta myös itse sain tuntea pientä ahdistuneisuutta neuvolassa. Mistä meidän tapauksessa on siis kyse?

Minea kävi kuukausi sitten neljän ikäkuukautensa johdosta neuvolassa ja normaalina tutkimuksena katsottiin, kuinka neiti viihtyy vatsallaan, kääntyileekö ja missä asennossa pää sekä kädet ovat. Vierastamisen johdosta tyttö päätti itkeä koko toimituksen ajan ja sattui olemaan vielä päiväuniaika, joten hän ei voinut näyttää taitojaan. Neuvolasta laitettiin lähete fysioterapeutille.

Here comes trouble!

Oma reaktioni oli, että miksi ihmeessä? Vauvat kehittyvät eri tahtia! Päätin siis googlettaa 'koska vauva oppii kääntymään vatsalleen'. Ja minne eksyinkään: vauva.fi - sivustolle. Kateellisena luin, kuinka jonkun Martta on jo kääntynyt kolmikuisena ja toisen Pertti jopa ennen sitä. Onnekseni kuitenkin vastaan tuli äitejä, jotka sanoivat, että vielä 6 kuukautta vanha lapsi ei heillä ole kääntynyt. Olimme Minea isän kanssa sitä mieltä, että kyllä hän oppii aikanaan, eikä turhia kiirehditä. Ensimmäinen aika fysioterapeutille koitti (josta olimme puoli tuntia myöhässä..) ja Minea näytti mitä osasi. Fysioterapeutti onneksi tuki omia ajatuksiani ja sanoi, että ei tyttö myöhässä tässä kääntymisessä tosiaan ole. Saimme kotitreenivinkkejä ja tämän seurauksena neiti on alkanut kääntyilemään ja nojaamaan mallikkaasti käsiinsä. Kiitos fysioterapeutin, että sai tyttöni oppimaan, kuinka vatsallaan olo onkin mukavaa.

Minea 5 kk!

Nyt täällä asustaa 5 kuukautta vanha neiti, joka aamulla ensimmäisenä kääntyy vatsalleen ja vasta sitten ilmoittaa äidille, että hereillä ollaan. Jätän tytön leikkimatolle ja käyn vessassa; neiti vinkuu ahdistuneena ja palaan katsomaan. Leikkimaton kaari estää kääntymästä. Pieni siirto ja neiti on jälleen tyytyväinen. Lisäksi kokoaikaisen kääntyilyn ohella tämä pieni naurunappula on löytänyt oman äänensä ja mölisee minkä kerkeää. Hammasta puskee jo pikkuhiljaa ikenen alta, tai ainakin tämä mamma oli näkevinään jotakin hampaan tapaista :D

Tämän kirjoituksen ideana olikin hieman ihmetellä, miksi kaikella on niin kiire? Miksi äitien pitää kilpailla mitä lapsensa osaavat ja koska puhkeaa se kauan odotettu ensimmäinen hammas? Mielestäni on ihan hyvä, että neuvolassa katsotaan vauvan kehitystä, mutta kaikella on kääntöpuolensa. Entä jos äidille tuleekin paineita siitä, että onko lapsi jäänyt kehityksestä jälkeen tai onko hän tehnyt jotakin väärin. Saatan ehkä itse olla ainoa, joka näin ajattelee, mutta väitän silti, että myös neuvola tuo paineita.

Ne, joilla on vaippaikäinen lapsi tai tulossa lapsi, älkää pelästykö. Kulkekaa pää pystyssä, vauvat kehittyvät jokainen yksilöllisesti. Ei saa antaa yleisen paineen musertaa. Päätin juuri, etten koskaan enää eksy vauva.fi - sivustolle.

-mira-

Suorittamista

Sammutin television ja päätin lähteä iltatoimien jälkeen nukkumaan. Päähäni kuitenkin jäi ajatus, että tätäkö elämäni on? Kuinka kauan tätä jatkuu? Kauanko jaksan? Suorittamista.

Elämä tuntuu toisinaan pelkältä suorittamiselta. Päivä päättyy ja huomenna on uusi päivä. On jälleen suoriuduttava päivän askareista; herää, syötä, leiki, hoida kotiaskareet, syö, hoida laskut, käy kaupassa, vaihda vaippa ym. Tätähän se jokaisen vauvan kanssa elävän elämä on. Kun hoitaa kaiken yksin, pystyykö nauttimaan täysillä elämästä? Päiviä meille on suotu monia, mutta meillä on vain yksi elämä.

Pyrin tietenkin nauttimaan kaikesta hyvästä mitä elämääni on suotu, mutta sanontakin sanoo, että kaksin aina kaunihimpi. Äitiysloman yksinäisyys on alkanut saamaan minusta otteen, mutta minua varoitettiin asiasta. Ennen kävin koulussa ja töissä. Ahtasin kalenterini täyteen kaikenlaista menoa ja olin onnellinen. Harvinaiset "älä tee mitään" vapaapäivät olivat luksusta. Olen onnistunut nyt puolet lomastani luomaan itselleni edes jotenkin kiireisen elämän, mutta nykyään istuskelen sohvalla päivästä toiseen miettimässä sitä, kuinka elämäni voisi olla toisin. Minea on parasta, mitä elämässäni on tapahtunut, sitä en todellakaan kadu. Olin suunnitellut lapsena tulevaisuuteni erilaiseksi: valmistun opettajaksi tai lastentarhaopettajaksi, menen naimisiin, ostan asunnon, saan lapsia. Lapsen saamiseen otin varaslähdön, yliopisto on kaukainen haaveeni ja ammattikoulu on täysin kesken. Kaiken lisäksi opiskelen väärää alaa. Naimisiin menemiseen taitaa vierähtää vuosi jos toinenkin eikä näillä tuloilla ole mitään mahdollisuutta säästää omaan asuntoon. Mutta harvoin elämä kenenkään kohdalla menee niin kuin on suunniteltu. Edes päivä ei suju usein suunnitelmien mukaan.

Huomenna herään jälleen uuteen päivään. Katselen tytärtäni ja olen onnellinen. Onneksi jokainen päivä on uniikki.

-mira-

Kirjoitettu 18.10.

Työni on olla äiti

Sängystä kuuluu tuhinaa ja pyörimistä. Henki rohisee. Toivon näkeväni unta. Todellisuus kuitenkin tulee vasten kasvoja ja on noustava ylös, vaikka kello onkin vasta 03.36. Keittosuolatipat nenään ja niistäminen. Hiljainen makuuhuone vaihtuu kiljumisen ääniin, mikä lähtee vain antamalla maitoa. Syötän siinä toivossa, että Minea nukahtaisi rinnalle, mutta lima häiritsee pientä tuhisijaa ja alkaa loputon pyöriminen. Noin tunti on kulunut kunnes pääsemme molemmat jälleen untenmaille.

Kello on 6.54 ja on aika jälleen nousta ylös. Meidän tapauksessa tosin otan vaipan yöpöydältä ja vaihdan sen märän vaipan tilalle, jonka jälkeen jäämme yhdessä vielä löhöilemään ja juttelemaan. Tässä välissä itselläni olisi kyllä hyvää aikaa syödä aamupalaa, jotta voin tehdä sen niin, ettei tyttö ole sylissäni. Päätän kuitenkin tyrkätä prinsessalle lelun käteen ja itselleni peiton visusti päälle. Hetken päästä on kuitenkin haettava Minealle aamupalaa ja samassa myös itselleni. Toinen lusikka omaan suuhun ja toinen tytön.

Leikkimatto alkaa kutsua Mineaa ja samalla menee teevee päälle, jotta neiti jaksaisi viihtyä paremmin. Tällä välin joko pikaiseen suihkuun tai vaatteet päälle ja suttunuttura päälaelle. Leikkiminen on lasten työtä ja välillä tuntuu, että se on itsellenikin työtä. Tekisi mieli ottaa puhelin käteen ja surffailla somessa sekä pelata Candy Crush Sagaa sen sijaan että istuisi ja höpöttelisi leluille ja jokeltelisi tytön kanssa. Somehetki on kuitenkin jätettävä myöhemmälle.

Minealla alkaa silmät luppaamaan kiinni, joten onkin päiväuniaika. Maitoa naamariin, nallepuku päälle ja tyttö parvekkeelle. Itse päätän istahtaa sohvalle ja katsoa jakson Bonesia Netflixistä. Kännykkä käteen ja Facebookiin. Nälkä alkaa omassa vatsassa kurnia, mutta onneksi jääkaapissa on eilisen päivän makkarakeittoa. Mikro piippaa ruokani lämpenemisen merkiksi ja samassa kuulen jotakin muuta. Ei, ei saa. Kurkistan parvekkeelle ja huomaan Minean olevan jo hereillä. Tyttö jo synnärillä oppi, että kun äidillä on ruoka-aika, niin häntä on häirittävä. "Miksi tapoja muuttamaan, saatanhan saada äidiltä jotakin omaankin nassuun, olenhan jo iso tyttö!" Makkarakeitosta ei tyttö saanut osaansa, mutta kyllä välillä kurkkua tai banaania annan, vaikka ei olisikaan neidin ruoka-aika.

Laavuretki nallen kanssa !

Iltapäivällä jaksan itsekin jo paljon paremmin leikkiä ja lauleskella naperon kanssa; aamun rähmät ovat viimein siirtyneet sivuun. Neiti kakkaa pari kertaa, puklaa omat sekä äidin vaatteet, itkee, kääntyy, pyörii, nauraa ja on vain suloinen vauva. Iltapäivällä kuitenkin nukutaan päivän pisimmät päiväunet, joten leikki loppuu lyhyeen. Tässä välissä itse saa sitä ihanaa omaa aikaa. Pyykit koneeseen ja välipalaa/ruokaa omaan napaan. Joskus tytön viereen ja päikkäreille. Illan tullen sitä alkaa itse olemaan aika väsynyt, mutta pääasia on, että Minealla on ollut mukava päivä ja hän on saanut kaiken tarvitsemansa huomion ja rakkauden.

Joillekin saattaa tulla mieleen, että tuskastelen äitinä olemisen kanssa. Ei se aina ole herkkua, mutta saanhan kuitenkin viettää itselleni rakkaimman kanssa aikaa. Kun vauvaa harmittaa, voin ottaa hänet syliin ja rauhoitella, halata ja pusutella. Kun puklut lentävät kaaressa, saatan hetken olla ärsyyntynyt, mutta pyykkikone pesee. Illalla saan olla iloinen päiväni saavutuksista ja kuunnella hiljaisuutta. Näen joka hetki, miten tyttöni kehittyy ja oppii uutta. Vaikka minua välillä (lue usein) harmittaakin, pyrin etsimään jokaisesta huonosta hetkestä ja asiasta hyvän puolen ja jaksan täten paremmin.

Muistakaa hymyillä, onhan tänään hymypäivä!

-mira-