Yksinoikeudella isä

Tänään juhlitaan isiä, isoisiä, isäpuolia ja mielestäni myös rakkautta. Ei olisi äitiä ilman isää, ei olisi lasta ilman isää eikä olisi lapsen ja isän välistä rakkautta ilman isää.

Pikaisella googletuksella selvisi, että isänpäivän juuret johtavat Yhdysvaltoihin 1900-luvun alkupuolelle. Suuressa osassa maailmaa isänpäivää vietetään kesäkuun kolmantena sunnuntaina. Isänpäivän juhliminen on silti pienempää, kuin äitienpäivän, mutta mielestäni molemmilla vanhemmilla olisi syytä saada viettää omaa juhlapäivää tasavertaisesti. Meidän perheen isänpäivää vietetään tänä vuonna Oulussa, onhan tämä Minean isän ensimmäinen isänpäivä. Aamulla, kun neiti heräsi, annoimme yhdessä väsäämämme lahjan ja isimies näytti siitä pitävän kovasti. Illemmalla menimme isolla poppoolla Minean mummulaan juhlimaan isänpäivää, ensimmäistä kertaa joukossa on kolme isää ja samalla myös papan kolme lastenlasta. Tässä suvussa kolmanteen sukupolveen on saatu vain toistaiseksi prinsessoja, isien kultaisia tyttöjä. 

Kirjoitan blogiani yleensä omasta näkökulmastani, mutta tällä kertaa myös pari haastattelemaani isää on päässyt ääneen. Kysyinkin heiltä, mikä on parasta isänä olemisessa ja mikä on haastavinta lapsen kasvatuksessa. Päälimmäisenä näillä isillä oli mielessä rakkaus. On ihanaa saada rakastaa lasta, oli sitten lapsen känkkäränkkäpäivä tai parempi päivä, niin aina kaikesta huolimatta saa omaa lasta rakastaa sydämensä kyllyydestä. Lapsen onnellinen hymy saa isän onnelliseksi. Nauraminen yhdessä hupsuille jutuille kasvattaa isä-lapsi-suhdetta. Lapsen kehitys ja kasvaminen on ihana huomata ja saa myös isille onnistumisen tunteita. Kun on lapsen rippijuhlat, ylioppilasjuhlat, valmistujaiset tai jokin muu iso juhla, saa isä olla onnellisesti ja ennen kaikkea ylpeästi mukana juhlistamassa lapsen onnistumista ja siirtymistä seuraavaan elämänvaiheeseen. Lapsen kanssa vietettyä aikaa ei voi rahalla korvata; saahan lapsi viettää aikaa rakkaan vanhempansa kanssa ja isä käyttää aikaansa kalleimman aarteensa kanssa. Vaikka isät eivät paljoa välttämättä tunteistaan puhu, niin meidän pienessä perheessä pelkästään rakastaminen näkyy jo katseessa. Pienet teot saattavat kertoa enemmän kuin sanat.

No, isien elämä ei ole ruusulla tanssimista kuten ei ole äitienkään. Monessa taloudessa isä tuo leivän pöytään ja huolehtii taloudesta. Työpäivän jälkeen pitäisi jaksaa viettää aikaa perheen kanssa eikä antaa väsymyksen näkyä kasvatuksessa. On oltava skarppina aamusta iltaan. Jos lapselle ei pysty antamaan erinäisistä syistä aikaa, jää se usein jälkeenpäin harmittamaan. Jos lapsi tekee jotakin väärin, jää isä usein miettimään mikä meni kasvatuksessa vikaan: "Olisinko voinut tehdä toisin?". Nykyään on hienoa, kuinka kasvatusta ja perheen toimiin osallistumista pyritään tasa-arvoistamaan. Isä pyritään saamaan lapsen leikkeihin yhtälailla mukaan kun äitikin.

Nyt vielä toivotan kaikille perheille ja erityisesti isille hyvää isänpäivää <3

-mira-

Aika juoksee, minä en

Aika rientää. Kun sain syliini maailman ihanimman teoksen, oman lapsen, en uskonut sen päivän tulevan pian, jolloin olisi haettava lapselleni hoitopaikkaa. Yksin asuvana minulla ei ole muita vaihtoehtoja, kuin palata töihin ja laittaa keväällä 9 kuukautta vanha neitini hoitoon työpäivieni ajaksi. (Tai onhan minulla vaihtoehtoja, mutta en laske esimerkiksi kotiin jäämistä ja sosiaalitoimen rahoilla elämistä omaksi vaihtoehdoksi. Olen elänyt niillä rahoilla jo tarpeeksi :D) Olen ollut nyt seitsemän kuukautta lomalla ja neljän kuukauden päästä olen jo mahdollisesti palannut töihin ja viettänyt ensimmäisen työpäiväni mammaloman jälkeen. Aika juoksee, minä en. Vielä. Tulee kyllä sekin päivän kun juoksen, nimittäin tuon ylienergisen termiitin perässä!

Mietinkin juuri tietokoneen avautumisen aikana, että mitä olen oppinut ja saanut kokea tähän mennessä äitinä ollessa? Aloitan lomani alusta, olinhan jo äiti raskaana ollessakin.

Raskaana oleminen on todellinen ihme. Opin arvostamaan omaa kehoani, saahan se aikaiseksi jotakin niin suurta kuin ihmisen! Tietenkin alkuun tarvitaan myös mies, mutta se taitaakin olla aika itsestäänselvyys.. :D
Opin, että yksin selviäminen on mahdollista. Minulla oli jo raskaana ollessa tukiverkostoa, mutta kotona olin silti yksin. Ei kukaan sitonut kenkiäni tai tehnyt ruokaa silloin, kun itse olin siihen kykenemätön. Oli selvittävä.
Synnyttäminen oli omalla kohdalla kokemus, jonka voisin kokea uudelleen. Eihän ne kivut olleet tietenkään mukavia saati monien viikkojen jälkivuoto, mutta ne olivat palkitsevia. Sain tytön!
Kärsivällisyys on luonteenpiirre, jota opettelen päivä päivältä enemmän. Mutta tähän mennessä olen oppinut tuota arvokasta piirrettä jo paljon ja pinnani alkaa olla jo pidempi.

Täydellistä äitiä ei olekaan. Raskaana ollessani päätin, että minusta tulee sellainen ja tällainen äiti, mutta ketut. Täydellisyys on turhaa. On jees käydä kaupassa olohousuilla ja viikata kerran kuussa puhtaiden pyykkien pino kaappiin.
Olen oppinut, että paras tapa itse jaksaa ja hoitaa askareet on lapsentahtisuus. Jos aikatauluttaa jokaisen päivän, on turha valittaa ettei jaksa. Lapsi ei varmasti mene nukkumaan juuri kello 13.24 ja nuku 45 minuutin päiväunia tai ole kakkaamatta juuri kun olette astuneet junaan. Elän siis hetki hetkeltä ja suunnittelen vain isoimpia asioita. "Tänään käydään jossakin vaiheessa kaupassa" tai "ensiviikon torstaina lähdemme Ouluun".
Ruoan teko on välillä vaakalaudalla, kun neiti vaatii oman huomionsa tietenkin juuri silloin, kun sitä ei pystyisi antamaan. Olen alkanut tekemään siis moneksi päiväksi kerrallaan ruokaa, jotta saisin viettää enemmän aikaa tyttäreni kanssa.
Olen oppinut, ketkä ovat todellisia ystäviäni. Kun elämäntilanne muuttuu "radikaalisti", vain ne tärkeimmät jäävät rinnalle.
Ja mikä tärkeintä olen oppinut hoitamaan vauvaa, mistä minulla ei ole ollut ennestään kokemusta. Olen oppinut olemaan äiti tyttärelleni. Sitä ei kukaan muu voi hänelle olla, minulla on siihen yksinoikeus.

-mira-