Puhdas sivu

Jälleen on aika kääntää elämän kirjassa uusi puhdas sivu. Vuosi on vaihtunut ja viime vuoden töherrykset on aika jättää edelliselle aukeamalle. Minkäläinen vuosi sitten on tuloillaan, sitä ei vielä tiedä, mutta vähintäänkin voisin luvata pyrkiväni tekemään siitä paremman, kuin vuoden 2016.

Viime vuosi oli minulle tähän mennessä elämäni paras vuosi ja tosiaan siitä on vaikeaa enää pistää paremmaksi, mutta aina voi sentään yrittää. En tee mitään erityisiä uudenvuodenlupauksia, mutta päätän tehdä Minealle tästä vuodesta hyvän ja antoisan. Päätän myös ajatella asioita positiivisemmin sekä olla riitelemättä turhia. Pyrin myös saamaan elämäni isoja päätöksiä tehtyä liittyen kouluun, töihin ja asumiseen. Pyrin saamaan läheiseni iloiseksi ja jakamaan hymyä.

Viime vuonna kävin maaliskuun loppuun asti töissä, josta jäin ensin vuosilomalle töistä ja sitten aloitin perään vanhempainvapaan. Toukokuun 26 päivä sain esikoiseni, rakkaan tyttäreni. Siitä alkoi koko loppuelämäni matka äitinä olemisena. Heinäkuussa tyttäreni sai rakkaiden ja läheisten ihmisten ympärillä kasteessa nimensä. Kävimme myös monia kertoja Oulussa vierailemassa sukulaisilla. Vuoden viimeisenä päivänä tuli täyteen vuosi uudessa asunnossa asumista. Saimme Minean kanssa itkeä, nauraa, olla iloisia ja surullisia. Koimme yhdessä uusia asioita ja sain katsoa tyttäreni kehittymistä. Kaiken negatiivisenkin jälkeen voin hyvillä mielin muistella tuota vuotta.

Nyt on katse kohti horisonttia ja mielenkiinnolla odottelen kaikkea uutta, mitä elämässämme tapahtuukaan!

Hyvää ja ennen kaikkea parempaa uuttavuotta kaikille lukijoilleni!

-mira-

Joulukuu

Olen luonteeltani nainen, joka ei osaa olla paikoillaan. Suunnittelen päivilleni tekemistä, vaikka voisin välillä olla vain kotona ja tekemättä mitään. Jos taas sattuu olemaan parikin päivää putkeen, jolloin jo aamusta olen saanut kämpän kuntoon ja mitään erityistä tekemistä ei ole, päädyn kuitenkin kaupungille kiertelemään kirppiksiä tai käyn kahvittelemassa. Joulukuussa kotona vietetyt yöt ovat jääneet meiltä sormilla laskettavaan määrään, sillä olen ollut syystä tai toisesta reissussa koko ajan.

2.12 suuntasimme Minean neuvolan jälkeen kohti Nastolaa äitini luokse ja vietimme siellä yön, sillä seuraavana päivänä minulla oli kampaaja ja äitini katsoi sillä aikaa tyttöä. 4.12 lähdimme Ouluun tarkoituksena mennä ystäväni babyshowereihin, mutta erinäisistä syistä se sitten lopulta peruuntui. Sinne lähtö ei kuitenkaan ollut turhaa, koska itsenäisyyspäivänä juhlimme Minean serkun syntymäpäiviä. Vaikka tuossa vaiheessa olisinkin voinut jo tulla kotiin, ajattelin, että turha sitä on vain pikaista visiittiä tehdä, kun kerta sinne asti lähdimme. Takaisin tulimme 8.12 ja suuntasimme nokkamme Lahdessa suoraan siskoni luokse kissavahdin hommiin, joka kesti yhdenteentoista päivään asti. Tuolloin vein Minean äidilleni hoitoon ja lähdin yöllä hakemaan siskoani miehensä kanssa lentokentältä ja palasin sen vuoksi yöksi (aamuyöksi) äidilleni. Laiska kun olen, en seuraavan päivänä vähäisen unenmäärän takia kotiin jaksanut mennä, vaan lähdin vasta seuraavana päivänä tiistaina.

Koska joulu teki tuloaan, lähdimme tuon saman viikon viikonloppuna äidilleni tekemään jouluruokia.  Kotiin kurvasimme lauantaina jossa vietimme jopa pari yötä. 19.12 lähdimme jälleen Ouluun mukanamme pari kassillista joululahjoja ja ristiäisvaatteet. 23.12 saimme viettää toisen serkkutytön juhlia, ristiäisiä. Mairesta tulikin Aliisa. Kesken juhlien meidän oli kuitenkin lähdettävä kohti kotiseutua, sillä olimme suunnitelleet viettävämme joulun äitini luona. Yksi yö kotona ja jälleen toisaalle.

Joulu oli Minealle ensimmäinen ja neiti näytti siitä nauttivan vähintään yhtä paljon kuin tämä mammakin! Joulu on minulle vuodessa se tärkein juhla, joten lahjoissakaan ei pahemmin säästelty! Rahaa taisi kulua hiukan suunniteltua enemmän :D Meillä kävi joulupukkikin; täytyihän Minea saada pukin kanssa kuvaan! Neiti sai myös maistaa jouluruokia sekä leikkiä sydämensä kyllyydestä uusilla leluilla vuorotellen murmurin, vaarin ja äidin kanssa. Hän pääsi myös joulusaunaankin! Meidän kaikkien mielestä joulun pyhät onnistuivat mukavasti, kunnes Minealla jo ennestään ollut flunssa paheni. Sitä tautia podetaan edelleenkin, eikä lääkärin mukaan muuta hoitoa nyt ole, kuin Panadol ja riittävä juominen. Tapanina päätimme käydä hiukan pulkkailemassa, vaikkei lunta ollutkaan juurikaan, mutta kun vietimme monta päivää aikaa sisällä, alkoi meitä kaikkia uuvuttamaan.

Kotiin lähdimme vasta 27.12. Nyt vietämme pari päivää jälleen kotona, mutta uudeksi vuodeksi matkaamme jälleen muualle. Neiti täytti Tapaninpäivänä 7 kuukautta ja nyt alkoi todellisemmalta tuntua ajatus, että kohta ollaan viettämässä 1v syntymäpäiviä; ovathan synttärit lähempänä kuitenkin kuin syntymä! Minean kehityksessä ei edelliseen postaukseeni nähden ole paljon uusia juttuja tapahtunut, mutta pikkuhiljaa alkaa neiti tajuamaan liikkeellelähdön idean ja sormiruokailuista on tullut osa meidän arkea. Huh kuinka sottaista puuhaa se onkaan!

Minun onnekseni tyttö nukkuu nyt kipeänä paljon, joten pyykkikone laulamaan ja kattilat kiehumaan! Monta viikkoa pois kotoota saa aikaan ruoattoman jääkaapin ja pursuavan pyykkikorin, joten itse ei tässä vielä ehdi oikein lepäilemään omaa flunssaa pois.

Hyvää loppuvuotta! Vielä ehtii tehdä tänä vuonna asioita, joista voi olla iloinen ja onnellinen ensi vuonna! Kuulumisiin!

-mira-

Ääntä hiljaisuudessa

Jälleen on kulunut edellisestä kirjoituksestani aikaa, joten nyt olisi aika ottaa itseä niskasta kiinni ja julkaista hiukan useammin tekstiä. Olen kyllä kirjoitellut parikin kirjoitusta, mutta jostain kumman syystä itselleni on tullut paha itsekritiikin vaihe ja mikään kirjoitus ei ole tuntunut sellaiselta, jonka voisi julkaista. Nyt kuitenkin ajattelin näin kuukauden hiljaiselon jälkeen kertoa meidän kuulumisia.

6 kuukautta!

Kuuden kuukauden iän saavuttanut neiti kiitää kohti seitsemän kuukauden ikää hurjaa vauhtia eikä tämä mamma meinaa kohta pysyä perässä. Junassa alkukuusta eräs nainen pienen vauvan kanssa kysyi, että minkä ikäinen tyttöni on ja sain hetken miettiä. "Kuusi kuukautta ja risat" tuli hetken hiljaisuuden jälkeen. Naisen tytär oli neljä päivää Mineaa vanhempi. Kahden viikon päästä tyttöni onkin jo seitsemän kuukautta! Huhhuh!

Kuten äsken mainitsin, kävimme jo alkukuusta junareissailemassa ja suuntana oli mikäs muukaan kuin Oulu. Neljä yötä siellä yövyimme, jonka jälkeen suuntana oli jälleen kotiseutu. Minean serkun syntymäpäivien juhlimisen lomassa ehdimme nähdä parikin kertaa toisen kummisedistä, sairastaa vatsatautia, vierailla mummulassa ja vierailla Minean vauvakaverin sekä samalla meidän vanhempien ystävän luona. Seuraava reissu pohjoiseen onkin jo ostettu, mutta sitten on pakko pitää pientä taukoa, jotta saa vain olla kotona eikä rahaa palaisi niin paljoa.

Junassa pääsimme leikkimään kivoilla helmiradoilla

Joululahjat ovat yhtä lukuun ottamatta jo pakattu marraskuun puolella ja kotia koristeltu jouluiseen tunnelmaan. Joulua tulemme viettämään äitini luona, ensi vuonna luultavimmin Oulussa. Mineakin on saanut jo kokeilla omaa tonttulakkiaan! Kiireisten päivien ohessa olen saanut jälleen onnellisena katsella tyttöäni, joka kehittyy niin hurjaa vauhtia. Tytöstä huomaa jo erilaisia luonteenpiirteitä ja välillä hänelle ei voi muuta kuin nauraa. Äidin puhelin on paras (siitä hän sai jo näytön rikkikin..). Kaikki mitä sylissäpitäjä laittaa suuhun, on myös saatava. Jos ei saada, niin meinaa tulla itku. Selällään ei pahemmin viihdytä, joten käännytään vatsalleen. Sekään ei ole kivaa jos kääntyykin niin, ettei näe äitiä. Kukkuu-leikki on huippu! Vieraille ihmisille itketään ja vähän tutuille käännetään pää niin, että kasvot ovat äidin kainalossa. Liikkeelle tyttö ei vielä kunnolla ole lähtenyt, mutta vatsalleen napa-akselin ympäri pyöritään ja silloin tällöin hiukan peruutellaan. Hampaat odottavat kärsivällisesti ikenien alla, vaikkakin välillä ilmoittelevat tulostaan niin, että äidillä sekä tyttärellä meinaa tulla itku.

-mira-

Yksinoikeudella isä

Tänään juhlitaan isiä, isoisiä, isäpuolia ja mielestäni myös rakkautta. Ei olisi äitiä ilman isää, ei olisi lasta ilman isää eikä olisi lapsen ja isän välistä rakkautta ilman isää.

Pikaisella googletuksella selvisi, että isänpäivän juuret johtavat Yhdysvaltoihin 1900-luvun alkupuolelle. Suuressa osassa maailmaa isänpäivää vietetään kesäkuun kolmantena sunnuntaina. Isänpäivän juhliminen on silti pienempää, kuin äitienpäivän, mutta mielestäni molemmilla vanhemmilla olisi syytä saada viettää omaa juhlapäivää tasavertaisesti. Meidän perheen isänpäivää vietetään tänä vuonna Oulussa, onhan tämä Minean isän ensimmäinen isänpäivä. Aamulla, kun neiti heräsi, annoimme yhdessä väsäämämme lahjan ja isimies näytti siitä pitävän kovasti. Illemmalla menimme isolla poppoolla Minean mummulaan juhlimaan isänpäivää, ensimmäistä kertaa joukossa on kolme isää ja samalla myös papan kolme lastenlasta. Tässä suvussa kolmanteen sukupolveen on saatu vain toistaiseksi prinsessoja, isien kultaisia tyttöjä. 

Kirjoitan blogiani yleensä omasta näkökulmastani, mutta tällä kertaa myös pari haastattelemaani isää on päässyt ääneen. Kysyinkin heiltä, mikä on parasta isänä olemisessa ja mikä on haastavinta lapsen kasvatuksessa. Päälimmäisenä näillä isillä oli mielessä rakkaus. On ihanaa saada rakastaa lasta, oli sitten lapsen känkkäränkkäpäivä tai parempi päivä, niin aina kaikesta huolimatta saa omaa lasta rakastaa sydämensä kyllyydestä. Lapsen onnellinen hymy saa isän onnelliseksi. Nauraminen yhdessä hupsuille jutuille kasvattaa isä-lapsi-suhdetta. Lapsen kehitys ja kasvaminen on ihana huomata ja saa myös isille onnistumisen tunteita. Kun on lapsen rippijuhlat, ylioppilasjuhlat, valmistujaiset tai jokin muu iso juhla, saa isä olla onnellisesti ja ennen kaikkea ylpeästi mukana juhlistamassa lapsen onnistumista ja siirtymistä seuraavaan elämänvaiheeseen. Lapsen kanssa vietettyä aikaa ei voi rahalla korvata; saahan lapsi viettää aikaa rakkaan vanhempansa kanssa ja isä käyttää aikaansa kalleimman aarteensa kanssa. Vaikka isät eivät paljoa välttämättä tunteistaan puhu, niin meidän pienessä perheessä pelkästään rakastaminen näkyy jo katseessa. Pienet teot saattavat kertoa enemmän kuin sanat.

No, isien elämä ei ole ruusulla tanssimista kuten ei ole äitienkään. Monessa taloudessa isä tuo leivän pöytään ja huolehtii taloudesta. Työpäivän jälkeen pitäisi jaksaa viettää aikaa perheen kanssa eikä antaa väsymyksen näkyä kasvatuksessa. On oltava skarppina aamusta iltaan. Jos lapselle ei pysty antamaan erinäisistä syistä aikaa, jää se usein jälkeenpäin harmittamaan. Jos lapsi tekee jotakin väärin, jää isä usein miettimään mikä meni kasvatuksessa vikaan: "Olisinko voinut tehdä toisin?". Nykyään on hienoa, kuinka kasvatusta ja perheen toimiin osallistumista pyritään tasa-arvoistamaan. Isä pyritään saamaan lapsen leikkeihin yhtälailla mukaan kun äitikin.

Nyt vielä toivotan kaikille perheille ja erityisesti isille hyvää isänpäivää <3

-mira-

Aika juoksee, minä en

Aika rientää. Kun sain syliini maailman ihanimman teoksen, oman lapsen, en uskonut sen päivän tulevan pian, jolloin olisi haettava lapselleni hoitopaikkaa. Yksin asuvana minulla ei ole muita vaihtoehtoja, kuin palata töihin ja laittaa keväällä 9 kuukautta vanha neitini hoitoon työpäivieni ajaksi. (Tai onhan minulla vaihtoehtoja, mutta en laske esimerkiksi kotiin jäämistä ja sosiaalitoimen rahoilla elämistä omaksi vaihtoehdoksi. Olen elänyt niillä rahoilla jo tarpeeksi :D) Olen ollut nyt seitsemän kuukautta lomalla ja neljän kuukauden päästä olen jo mahdollisesti palannut töihin ja viettänyt ensimmäisen työpäiväni mammaloman jälkeen. Aika juoksee, minä en. Vielä. Tulee kyllä sekin päivän kun juoksen, nimittäin tuon ylienergisen termiitin perässä!

Mietinkin juuri tietokoneen avautumisen aikana, että mitä olen oppinut ja saanut kokea tähän mennessä äitinä ollessa? Aloitan lomani alusta, olinhan jo äiti raskaana ollessakin.

Raskaana oleminen on todellinen ihme. Opin arvostamaan omaa kehoani, saahan se aikaiseksi jotakin niin suurta kuin ihmisen! Tietenkin alkuun tarvitaan myös mies, mutta se taitaakin olla aika itsestäänselvyys.. :D
Opin, että yksin selviäminen on mahdollista. Minulla oli jo raskaana ollessa tukiverkostoa, mutta kotona olin silti yksin. Ei kukaan sitonut kenkiäni tai tehnyt ruokaa silloin, kun itse olin siihen kykenemätön. Oli selvittävä.
Synnyttäminen oli omalla kohdalla kokemus, jonka voisin kokea uudelleen. Eihän ne kivut olleet tietenkään mukavia saati monien viikkojen jälkivuoto, mutta ne olivat palkitsevia. Sain tytön!
Kärsivällisyys on luonteenpiirre, jota opettelen päivä päivältä enemmän. Mutta tähän mennessä olen oppinut tuota arvokasta piirrettä jo paljon ja pinnani alkaa olla jo pidempi.

Täydellistä äitiä ei olekaan. Raskaana ollessani päätin, että minusta tulee sellainen ja tällainen äiti, mutta ketut. Täydellisyys on turhaa. On jees käydä kaupassa olohousuilla ja viikata kerran kuussa puhtaiden pyykkien pino kaappiin.
Olen oppinut, että paras tapa itse jaksaa ja hoitaa askareet on lapsentahtisuus. Jos aikatauluttaa jokaisen päivän, on turha valittaa ettei jaksa. Lapsi ei varmasti mene nukkumaan juuri kello 13.24 ja nuku 45 minuutin päiväunia tai ole kakkaamatta juuri kun olette astuneet junaan. Elän siis hetki hetkeltä ja suunnittelen vain isoimpia asioita. "Tänään käydään jossakin vaiheessa kaupassa" tai "ensiviikon torstaina lähdemme Ouluun".
Ruoan teko on välillä vaakalaudalla, kun neiti vaatii oman huomionsa tietenkin juuri silloin, kun sitä ei pystyisi antamaan. Olen alkanut tekemään siis moneksi päiväksi kerrallaan ruokaa, jotta saisin viettää enemmän aikaa tyttäreni kanssa.
Olen oppinut, ketkä ovat todellisia ystäviäni. Kun elämäntilanne muuttuu "radikaalisti", vain ne tärkeimmät jäävät rinnalle.
Ja mikä tärkeintä olen oppinut hoitamaan vauvaa, mistä minulla ei ole ollut ennestään kokemusta. Olen oppinut olemaan äiti tyttärelleni. Sitä ei kukaan muu voi hänelle olla, minulla on siihen yksinoikeus.

-mira-

Kilpajuoksua

Viimeaikoina olen kohdannut, ja ehkä myös itsekin syyllistynyt äitien ja lapsien vertailuun. Vertailua tapahtuu paljon sosiaalisessa mediassa, mutta myös itse sain tuntea pientä ahdistuneisuutta neuvolassa. Mistä meidän tapauksessa on siis kyse?

Minea kävi kuukausi sitten neljän ikäkuukautensa johdosta neuvolassa ja normaalina tutkimuksena katsottiin, kuinka neiti viihtyy vatsallaan, kääntyileekö ja missä asennossa pää sekä kädet ovat. Vierastamisen johdosta tyttö päätti itkeä koko toimituksen ajan ja sattui olemaan vielä päiväuniaika, joten hän ei voinut näyttää taitojaan. Neuvolasta laitettiin lähete fysioterapeutille.

Here comes trouble!

Oma reaktioni oli, että miksi ihmeessä? Vauvat kehittyvät eri tahtia! Päätin siis googlettaa 'koska vauva oppii kääntymään vatsalleen'. Ja minne eksyinkään: vauva.fi - sivustolle. Kateellisena luin, kuinka jonkun Martta on jo kääntynyt kolmikuisena ja toisen Pertti jopa ennen sitä. Onnekseni kuitenkin vastaan tuli äitejä, jotka sanoivat, että vielä 6 kuukautta vanha lapsi ei heillä ole kääntynyt. Olimme Minea isän kanssa sitä mieltä, että kyllä hän oppii aikanaan, eikä turhia kiirehditä. Ensimmäinen aika fysioterapeutille koitti (josta olimme puoli tuntia myöhässä..) ja Minea näytti mitä osasi. Fysioterapeutti onneksi tuki omia ajatuksiani ja sanoi, että ei tyttö myöhässä tässä kääntymisessä tosiaan ole. Saimme kotitreenivinkkejä ja tämän seurauksena neiti on alkanut kääntyilemään ja nojaamaan mallikkaasti käsiinsä. Kiitos fysioterapeutin, että sai tyttöni oppimaan, kuinka vatsallaan olo onkin mukavaa.

Minea 5 kk!

Nyt täällä asustaa 5 kuukautta vanha neiti, joka aamulla ensimmäisenä kääntyy vatsalleen ja vasta sitten ilmoittaa äidille, että hereillä ollaan. Jätän tytön leikkimatolle ja käyn vessassa; neiti vinkuu ahdistuneena ja palaan katsomaan. Leikkimaton kaari estää kääntymästä. Pieni siirto ja neiti on jälleen tyytyväinen. Lisäksi kokoaikaisen kääntyilyn ohella tämä pieni naurunappula on löytänyt oman äänensä ja mölisee minkä kerkeää. Hammasta puskee jo pikkuhiljaa ikenen alta, tai ainakin tämä mamma oli näkevinään jotakin hampaan tapaista :D

Tämän kirjoituksen ideana olikin hieman ihmetellä, miksi kaikella on niin kiire? Miksi äitien pitää kilpailla mitä lapsensa osaavat ja koska puhkeaa se kauan odotettu ensimmäinen hammas? Mielestäni on ihan hyvä, että neuvolassa katsotaan vauvan kehitystä, mutta kaikella on kääntöpuolensa. Entä jos äidille tuleekin paineita siitä, että onko lapsi jäänyt kehityksestä jälkeen tai onko hän tehnyt jotakin väärin. Saatan ehkä itse olla ainoa, joka näin ajattelee, mutta väitän silti, että myös neuvola tuo paineita.

Ne, joilla on vaippaikäinen lapsi tai tulossa lapsi, älkää pelästykö. Kulkekaa pää pystyssä, vauvat kehittyvät jokainen yksilöllisesti. Ei saa antaa yleisen paineen musertaa. Päätin juuri, etten koskaan enää eksy vauva.fi - sivustolle.

-mira-

Suorittamista

Sammutin television ja päätin lähteä iltatoimien jälkeen nukkumaan. Päähäni kuitenkin jäi ajatus, että tätäkö elämäni on? Kuinka kauan tätä jatkuu? Kauanko jaksan? Suorittamista.

Elämä tuntuu toisinaan pelkältä suorittamiselta. Päivä päättyy ja huomenna on uusi päivä. On jälleen suoriuduttava päivän askareista; herää, syötä, leiki, hoida kotiaskareet, syö, hoida laskut, käy kaupassa, vaihda vaippa ym. Tätähän se jokaisen vauvan kanssa elävän elämä on. Kun hoitaa kaiken yksin, pystyykö nauttimaan täysillä elämästä? Päiviä meille on suotu monia, mutta meillä on vain yksi elämä.

Pyrin tietenkin nauttimaan kaikesta hyvästä mitä elämääni on suotu, mutta sanontakin sanoo, että kaksin aina kaunihimpi. Äitiysloman yksinäisyys on alkanut saamaan minusta otteen, mutta minua varoitettiin asiasta. Ennen kävin koulussa ja töissä. Ahtasin kalenterini täyteen kaikenlaista menoa ja olin onnellinen. Harvinaiset "älä tee mitään" vapaapäivät olivat luksusta. Olen onnistunut nyt puolet lomastani luomaan itselleni edes jotenkin kiireisen elämän, mutta nykyään istuskelen sohvalla päivästä toiseen miettimässä sitä, kuinka elämäni voisi olla toisin. Minea on parasta, mitä elämässäni on tapahtunut, sitä en todellakaan kadu. Olin suunnitellut lapsena tulevaisuuteni erilaiseksi: valmistun opettajaksi tai lastentarhaopettajaksi, menen naimisiin, ostan asunnon, saan lapsia. Lapsen saamiseen otin varaslähdön, yliopisto on kaukainen haaveeni ja ammattikoulu on täysin kesken. Kaiken lisäksi opiskelen väärää alaa. Naimisiin menemiseen taitaa vierähtää vuosi jos toinenkin eikä näillä tuloilla ole mitään mahdollisuutta säästää omaan asuntoon. Mutta harvoin elämä kenenkään kohdalla menee niin kuin on suunniteltu. Edes päivä ei suju usein suunnitelmien mukaan.

Huomenna herään jälleen uuteen päivään. Katselen tytärtäni ja olen onnellinen. Onneksi jokainen päivä on uniikki.

-mira-

Kirjoitettu 18.10.

Työni on olla äiti

Sängystä kuuluu tuhinaa ja pyörimistä. Henki rohisee. Toivon näkeväni unta. Todellisuus kuitenkin tulee vasten kasvoja ja on noustava ylös, vaikka kello onkin vasta 03.36. Keittosuolatipat nenään ja niistäminen. Hiljainen makuuhuone vaihtuu kiljumisen ääniin, mikä lähtee vain antamalla maitoa. Syötän siinä toivossa, että Minea nukahtaisi rinnalle, mutta lima häiritsee pientä tuhisijaa ja alkaa loputon pyöriminen. Noin tunti on kulunut kunnes pääsemme molemmat jälleen untenmaille.

Kello on 6.54 ja on aika jälleen nousta ylös. Meidän tapauksessa tosin otan vaipan yöpöydältä ja vaihdan sen märän vaipan tilalle, jonka jälkeen jäämme yhdessä vielä löhöilemään ja juttelemaan. Tässä välissä itselläni olisi kyllä hyvää aikaa syödä aamupalaa, jotta voin tehdä sen niin, ettei tyttö ole sylissäni. Päätän kuitenkin tyrkätä prinsessalle lelun käteen ja itselleni peiton visusti päälle. Hetken päästä on kuitenkin haettava Minealle aamupalaa ja samassa myös itselleni. Toinen lusikka omaan suuhun ja toinen tytön.

Leikkimatto alkaa kutsua Mineaa ja samalla menee teevee päälle, jotta neiti jaksaisi viihtyä paremmin. Tällä välin joko pikaiseen suihkuun tai vaatteet päälle ja suttunuttura päälaelle. Leikkiminen on lasten työtä ja välillä tuntuu, että se on itsellenikin työtä. Tekisi mieli ottaa puhelin käteen ja surffailla somessa sekä pelata Candy Crush Sagaa sen sijaan että istuisi ja höpöttelisi leluille ja jokeltelisi tytön kanssa. Somehetki on kuitenkin jätettävä myöhemmälle.

Minealla alkaa silmät luppaamaan kiinni, joten onkin päiväuniaika. Maitoa naamariin, nallepuku päälle ja tyttö parvekkeelle. Itse päätän istahtaa sohvalle ja katsoa jakson Bonesia Netflixistä. Kännykkä käteen ja Facebookiin. Nälkä alkaa omassa vatsassa kurnia, mutta onneksi jääkaapissa on eilisen päivän makkarakeittoa. Mikro piippaa ruokani lämpenemisen merkiksi ja samassa kuulen jotakin muuta. Ei, ei saa. Kurkistan parvekkeelle ja huomaan Minean olevan jo hereillä. Tyttö jo synnärillä oppi, että kun äidillä on ruoka-aika, niin häntä on häirittävä. "Miksi tapoja muuttamaan, saatanhan saada äidiltä jotakin omaankin nassuun, olenhan jo iso tyttö!" Makkarakeitosta ei tyttö saanut osaansa, mutta kyllä välillä kurkkua tai banaania annan, vaikka ei olisikaan neidin ruoka-aika.

Laavuretki nallen kanssa !

Iltapäivällä jaksan itsekin jo paljon paremmin leikkiä ja lauleskella naperon kanssa; aamun rähmät ovat viimein siirtyneet sivuun. Neiti kakkaa pari kertaa, puklaa omat sekä äidin vaatteet, itkee, kääntyy, pyörii, nauraa ja on vain suloinen vauva. Iltapäivällä kuitenkin nukutaan päivän pisimmät päiväunet, joten leikki loppuu lyhyeen. Tässä välissä itse saa sitä ihanaa omaa aikaa. Pyykit koneeseen ja välipalaa/ruokaa omaan napaan. Joskus tytön viereen ja päikkäreille. Illan tullen sitä alkaa itse olemaan aika väsynyt, mutta pääasia on, että Minealla on ollut mukava päivä ja hän on saanut kaiken tarvitsemansa huomion ja rakkauden.

Joillekin saattaa tulla mieleen, että tuskastelen äitinä olemisen kanssa. Ei se aina ole herkkua, mutta saanhan kuitenkin viettää itselleni rakkaimman kanssa aikaa. Kun vauvaa harmittaa, voin ottaa hänet syliin ja rauhoitella, halata ja pusutella. Kun puklut lentävät kaaressa, saatan hetken olla ärsyyntynyt, mutta pyykkikone pesee. Illalla saan olla iloinen päiväni saavutuksista ja kuunnella hiljaisuutta. Näen joka hetki, miten tyttöni kehittyy ja oppii uutta. Vaikka minua välillä (lue usein) harmittaakin, pyrin etsimään jokaisesta huonosta hetkestä ja asiasta hyvän puolen ja jaksan täten paremmin.

Muistakaa hymyillä, onhan tänään hymypäivä!

-mira-

4kk

Tyttäreni täytti juuri 4 kuukautta! Minea onkin jo kehittynyt paljon ja viikot vain kuluvat hirmuista vauhtia, puolen vuoden etappi lähenee!

Olemme näiden neljän kuukauden aikana olleet Oulussa kolme kertaa ja Minea on saanut viettää sukulaistensa kanssa aikaa. Tällä viimeisellä kerralla, josta viime yönä kotiin palasimme, sai typykkä jäädä isimiehen kanssa pariksi tunniksi kahdestaan, kun itse lähdin kaupoille. Harvinaista herkkua meille kaikille kolmelle! Kuukauden välein pyrimme siellä käymään, sillä itselleni on todella tärkeää, että Minea saa pitää hyvän suhteensa isään. Katson hymyissä suin, kuinka isä ja tytär viettävät aikaa toistensa kanssa ja siinä sivussa huokuu isällinen rakkaus, mikä olisi tietenkin mahtavaa nähdä päivittäin, mutta elämäntilanne vaatii tällä hetkellä toisin.

Minea tarttuu jo todella hienosti esineisiin. Nyt vatsallaan oleminenkin alkaa olla jopa mukavaa ja yläkroppaa kannatellaan pääsääntöisesti todella hyvin. Vellin juomisen aloitimme jo ennen tätä neljän kuukauden täyttymistä, mikä onkin meille taannut jo noin kuukauden täydelliset yöunet. Soseita ollaan pari viikkoa maisteltu. Itsetehdyt soseet laitoin jääpalapusseihin, joista onkin helppoa pala tai kaksi pistää lautaselle ja mikroon. Lusikalla syöminen onnistuu meillä jo todella hyvin. Tosin ruokalappukaan ei meillä aina ihan auta vaatteiden puhtaana pysymiseen, sillä naperon kädet heiluvat sellaista tahtia, ettei tämä äiti ihan meinaa pysyä vauhdissa mukana.

Viimeisen viikon aikana olen saanut juhlia monesta eri syystä. Vietin viikko sitten omia syntymäpäiviäni, pari päivää myöhemmin vietimme Minean isän syntymäpäiviä (ja samalla mielessäni juhlin sitä, kuinka tasan vuosi sitten sain tikkuun kaksi viivaa ja tiedon äidiksi tulemisesta) sekä Minean tulevan serkun äidin baby showereita. Odottelemme kaikki innoissamme suvun kasvua ja oma vauvakuume vaan kasvaa. Onhan tuossa vieressä tuo omakin pienokainen vielä, mutta kaipaan sitä tunnetta, kun sain Minden ensimmäistä kertaa syliini. Sitä tunnetta ei voi kokea monesti, mutta ei sitä myöskään helpolla unohda. Ja voi mikä vauvamaha-kuumekin minulla on! Itselläni oli niin helppo raskaus sekä synnytys, että voisin kokea ne koska vain uudelleen.

Syksy tulla porskuttaa! Oletteko huomanneet, kuinka kaunista ulkona onkaan? Ota itsestäsi irti ja lähde syksyiselle lenkille nauttimaan viileydestä ja kauniista maisemista! Vasta vuoden päästä voidaan näistä säistä taas iloita.

Serkukset lastenohjelmien lumoissa, käsi kädessä tietty!

 -mira-

Tutti ja pullo

Viikon sisään on tapahtunut paljon kaikkea, josta olen todella onnellinen ja helpottunut.

Tutti ja -pullo ovat saaneet vihdoin paikan Minean elämässä ja kuten jo äsken mainitsin, niin olen todella helpottunut. Nyt voin paremmilla mielillä alkaa jättämään Mineaa hoitoon, myös silloin, kun lapsiperheiden kodinhoidon täti käy täällä meitä auttamassa. Pulloruokinta helpottaa niin paljon omaa elämää. Tutti on sormea parempi imun kohde, sillä tutista on helpompi vieroittaa.

Lempparilelut!

Minea on alkanut myös todella innokkaasti tarttumaan esineisiin, mutta niiden kohdistaminen suuhun tuottaa toisinaan ongelmia, mikä johtaakin itkuun. Äiti avittaa tyttöä ja kaikki onkin taas hyvin. Minea ei vielä käänny selältä mahalleen, mutta mahallaan olemista olemme ahkerasti harjoitelleet. Tänään sain jo ylpeästi katsoa, kun tyttö nojautui käsiinsä ja sai yläkroppaa ylemmäs ja katseen kohotettua eteenpäin niin kuin vauvoilla on tapana :D Harmi ettei puhelin ollut vieressä, niin en pystynyt sitä ikuistamaan. Minea on tosi kova tyttö höpöttämään ja hänen kanssaan voikin jo todella kivasti keskustella. Siansaksaksi tosin. Ja tällä viikolla olen löytänyt meidän lempparibiisit, jotka saavat prinsessan melkein ihan nauramaan ääneen; 'pää, olkapää, peppu' sekä 'jos sul lysti on'. Leikkien laulettuna parasta!

Olen jaksanut kotiäitinä nyt todella hyvin, sillä luonamme on nyt kaksi kertaa käynyt se hoitotäti ja äitini oli myös isona apuna viime lauantaina. Itse tein suursiivousta, kun äiti keitti osan Minean soseaineksista ja samalla vahti tyttöä. Lähdin illalla joksikin aikaa ystävieni syntymäpäiville. Oli ihanaa pitkästä aikaa juhlia koko poppoolla! Parhaiden ystävien seura auttaa todella unohtamaan omat arjen stressit ja nollaamaan hetkeksi. En nyt ihan pohjanmaan kautta sentään nollannut, mutta tarpeeksi hyvin. Lähdin kymmeneksi jo kotiin, jotta sain päästettyä äitini kotiin yöksi. Aamulla olokin oli hyvä, eikä tarvinnut edellisen päivän nesteytystä katua.

Rakkaat!

Ensi viikolla tapahtuu kaikenlaista kivaa, niitä odotellessa! Seuraattehan meitä Instagramissa (@mmiramarika) sekä Snapchatissa (@miramarika).

-mira-